Lapinporokoirien laukauskokemattomuus
Tiedetään, että arkuus on perinnöllinen ominaisuus, joka näkyy voimakkaana herkistymisenä, ja jota ei voi ilman perinnöllistä alttiutta oppia. Yleensä perinnöllinen arkuus näkyy muussakin käyttäytymisessä, esimerkiksi koira ei vain vähän pelästy vaan pelkää maanisesti eikä pääse yli pelästyksestä – edes kouluttamalla.
Samoin ääniarkuuden periytyvyysaste on korkea, eikä se näy yleensä vielä pentuna. Joko tästä syystä – tai muuten – monien koirien paukkuarkuutta perustellaan pelkojen ja traumojen kautta – ja käytetään tällä perusteella myös jalostukseen. “Ei se pentuna ollut arka, se säikähti yhtenä uutena vuotena. Ei se ole perinnöllistä.”
Opittuja pelkojakaan ei pitäisi kuitenkaan jalostuksellisesti vähätellä, koska hiirikokeiden perusteella pelko voi periytyä myös epigeneettisesti. Sama on todettu myös ihmisillä, esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisilta keskitysleireiltä selvinneiden henkilöiden jälkeläisten keskuudessa. Lapin sota tuhosi suuren osan lapinporokoirakannasta, mutta miten se on vaikuttanut jäljelle jääneisiin yksilöihin? Mikä on epigeneettinen osuus siihen, että nykykannasta löytyy niin paljon laukauskokemattomia koiria? Vai jäivätkö ne yksilöt jäljelle, joilla oli vahvin tarve mennä karkuun? Vai onko kyse vain siitä, että tähän ominaisuuteen ei ole kiinnitetty huomiota? Aikoinaan alkuperäisessä työkäytössä toimiva koira ei välttämättä ole koskaan joutunut tilanteisiin, jossa se on kuullut läheltä ampumista, jos koiraa ei ole käytetty mukana myös metsällä. Tai vaikka se joskus olisi reagoinut ääniin (kerran kesässä ukkoseen), mutta toiminut muuten hyvin työkäytössä, sitä on varmasti käytetty jalostukseen.
Ja kyllä, kuten yllä mainittu, koira voi oppia pelkoja ja traumoja ilman perinnöllistä alttiuttakin. On mahdollista, että mikä tahansa koira voi joskus jotain todella pahasti säikähtää, koska jokaisella eläimellä on refleksinomainen tarve mennä karkuun. Esimerkkinä voisi toimia Muska (Hankamukan Muska), joka on testattu laukausvarmaksi (+++). Muutama vuosi sitten salama iski koiran viereen, minkä jälkeen se on käynyt pelkäämään sekä ukkosta että pauketta. Salaman iskua seuraavana kesänä ollessamme mökillä viereiseltä mökiltä kuului naulapyyssyn ääni, jolloin Muska tuli huolestuneen oloisena viereeni istumaan. Ennen salaman iskua se ei ollut reagoinut ampumiseen / paukkeeseen / ukkoseen / ilotulitukseen mitenkään. Jos koira säikähdyksestä palautuu (mieluiten itsekseen, mutta sitten viimeistään kouluttamalla), kyseessä voi olla vain pelko / trauma eikä perinnöllinen arkuus.
Sitten on vielä tapa reagoida asioihin. Esimerkiksi haastavan temperamentin omaavat yksilöt voivat reagoida voimakkaasti, tekevät aggressiivisia eleitä (joskus puhutaan “reaktiivisista”), mutta kyseessä ei ole silti pelkoaggressiivisuus. Toki pelkoaggressiivisuuttakin on olemassa.
Vaikka vanhemmilla ei olisi arkuutta / paukkuarkuutta, mutta muussa suvussa sitä on, todennäköisyys sen ilmenemiseen pennuilla on tietenkin paljon suurempi. Ääniarkuus ilmenee yleensä vasta kahden vuoden iän jälkeen. Tästä syystä liian nuoria koiria ei kannata käyttää jalostukseen. Toki moni muukin perinnöllinen sairaus puhkeaa vasta vähän vanhempana. Jos vanhoilla koirilla alkaa ilmetä ääniarkuutta, se voi liittyä myös kuulon alentumaan.
Katsoin nopeasti luonnetestitilastoja vuosilta 2013 – 2015. MH-tilastoja en katsonut, mutta sielläkin on paljon lapinporokoiria, jotka ovat saaneet: “5a Häiriintynyt / pelokas / yrittää paeta”. Tietenkin jokainen luonnetestaamaton ja MH-kuvaamaton voi olla yhtä hyvin joko Laukausvarma (+++) tai Laukausaltis (LA).
Yleisesti on sanottu, että jokainen lonkkakuvaamaton tai silmätarkkaamaton voi olla sairas, voisiko myös siis jatkossa ajatella, että jokainen luonnetestaamaton on vähintään laukauskokematon? 😉 Luotettavamman tilaston saisi toki tarkastelemalla 5-10 vuotta.
LA = Laukausaltis / laukausarka
LK = Laukauskokematon
LV = Laukausvarma
PÄ = Paukkuärtyisä
Mitä kasvattajat voivat tehdä?
Olen käyttänyt jalostukseen kahta luonnetestaamatonta urosta (laukausvarmalle +++ nartulle). Ensimmäisestä pentueesta on vasta 2 / 6 luonnetestattuja, joista toinen (uros) on laukausvarma (+++) ja toinen (narttu) on laukauskokematon (++). Kannattaako laukauskokematon (++) yhdistää testaamattomaan? Tai kannattaako yhdistää kaksi laukauskokematonta (++)? Mielestäni ei kannata vaan mahdollisessa jatkojalostuksessa laukauskokemattomat (++) tulisi yhdistää vain laukausvarmojen kanssa ja laukausalttiit / laukausarat jättää tietenkin kokonaan jalostuksen ulkopuolelle. Toisin sanoen jalostuksessa tulisi pyrkiä siihen, että kaikki koirat ovat laukausvarmoja, joten jalostuksellisesti en haluaisi ns. vähätellä laukauskokemattomuutta, vaikka arjessa sillä ei ole välttämättä mitään väliä, jos koiralla korvat heilahtavat ensimmäisen laukauksen kohdalla. En pidä luonnetestiä varsinaisesti ns. minkään mittarina, mutta se on tällä hetkellä ainoa virallinen testi, MH-kuvauksen lisäksi, josta saa virallisen arvion laukauksien suhteen. Eli näitä testejä voi hyödyntää jalostuksellisesti testaamalla omat jalostuskoiransa ennen niiden jalostuskäyttöä.
Hiiritutkimusten mukaan emon hoidolla on iso vaikutus käyttäytymisen kehitykseen. Jos emo hoitaa huonosti ensimmäisiä pentujaan, toisia ei tulisi teettää.
Samoin kasvattajan käsittely lisää koirien itsevarmuutta ja uteliaisuutta. Bio Sensor – ohjelma on helppo ottaa mukaan pentujen käsittelyyn. Kasvattaja voi esitellä pennuille myös uusia asioita (alustoja, esineitä, hajuja, ääniä, makuja, liikettä jne.). Joskus arkuus voi johtua sosiaalistamisen puutteesta, eli jos kasvattaja luovuttaa pennut yli 8-viikkoisina, silloin kasvattajan tulisi aloittaa myös pentujen sosiaalistaminen. Muutenhan sosiaalistaminen on uuden omistajan vastuulla. 🙂
Epilepsiaan voi liittyä arkuutta ja aggressiivisuutta. Lapinporokoirissa esiintyy myös epilepsiaa ja sitä on olemassa myös muotona, joka ilmenee vain aggressiivisena kohtauksena. Epilepsiaa sairastavia koiria ei tietenkään pitäisi käyttää jalostukseen. Ehkä tämä pikkuhiljaa – välillisesti – vaikuttaa myös mahdolliseen perinnölliseen arkuuteen / agressiivisuuteen. Ja sama tietenkin toisin päin, arkaa / aggressiivista koiraa ei tulisi käyttää jalostukseen. Ehkä sellaisten koirien jalostukseen käyttämättömyys vähentäisi myös epilepsiaa. Lapinporokoirista löytyy ainakin muutama uros, joka on jättänyt useampaan pentueeseen “luonneongelmaa” – ja seuraavissa sukupolvissa on ilmennyt sitten myös epilepsiaa. En tiedä onko tämä sattumaa vai ei.
Miten katkaista epigeneettinen periytyvyys? Hiirikokeiden perusteella pelko tallentui siittiösolun epigeneettiseen päällysrakenteeseen ja pelko periytyi ainakin kahden sukupolven ajan. Koirien kohdalla (varsinkin tavallisella kasvattajalla, ja lapinporokoirien ollessa kyseessä) on aika mahdotonta kasvattaa pentueita siten, että pitäisi kaikki pennut itsellään kotona, kahden sukupolven ajan, ja katsoisi onko kolmas sukupolvi jostain pelosta vapaa vai ei. Luulisin, että koulutuksella ja käsittelyllä voidaan saada koirat sietämään asioita, joita ne ehkä epigeneettisesti välttelevät. Samanlaista tulosta ei välttämättä saada aikaan, jos kyse on perinnöllisestä pelosta. Esimerkiksi perinnöllisesti ukkosarka koira ei siedäty oikeaan ukkoseen, vaikka laboratorio-oloissa se oppisikin sietämään kovaakin ukkosen ääntä. Salaman iskemäksi joutuneen koiran pennut voivat oppia olemaan pelkäämättä ukkosta, vaikka ukkospelko on epigeneettisesti periytynyt. Siihen voi mennä silti useampi sukupolvi, joten varmempi olisi jättää ne jalostuksen ulkopuolelle.
Fearful memories haunt mouse descendants
Early Life Experiences and Exercise Associate with Canine Anxieties